Kahdeksan salaisuutta elämästäni

Aila haastoi minut kirjoittamaan elämäni kahdeksasta salaisuudesta, joista en ole blogillani vielä kertonut. Tämä on aika vaikea haaste. Yritän kuitenkin vastata haasteeseen jollakin tavalla, kokoamalla tälle kohtaa blogiani nuo kahdeksan, suurelle yleisölle tuntematonta, asiaa/kokemusta, elämästäni.

1. Taisin olla 15-vuotias, kun istuin äitini pyörän jopparilla, matkalla Pomarkun kirkolle, lääkäriin. Suuni oli vääntynyt kieroon kasvohalvauksen johdosta ja toinen silmäni ei mennyt kunnolla kiinni. Jouduin Porin diakonissalaitokselle pariksi viikoksi, hoitoon. Minulle tehtiin useamman kerran poskiontelo punkteeraus ja syötettiin pillereitä, jotka kuumensivat kasvojani erittäin paljon. Sairastuminen tapahtui loppukesästä ja pääsin pois sairaalasta, kun koulut olivat jo alkaneet, joten myöhästyin jonkin verran kouluvuoden alusta. Muistan, kun en pystynyt viheltämään halvauksen tähden. Toivottavasti tällainen kokemus ei toistu!

2. Olen saanut tikasta päähäni. Sain sen opetuksen, ettei pidä mennä liian aikaisin laskemaan toisen heittämää tulosta.

3. Olen nähnyt eräässä kodissa sellaista, mitä oikeasti ei tuona hetkenä ollut olemassa. Näin TV-tason alapuolella videolaitteen, johtoineen, vaikka niiden omistaja oli myynyt videot pois jo kaksi kuukautta ennen tätä tapahtumaa. Videolaitteiden näkemisellä oli tuolla hetkellä tärkeä merkitys. Se johdatti meidät vakavaan keskusteluun huonojen ohjelmien katselemisen turmelevasta vaikutuksesta ihmisen sisäiseen elämään. Jumala puhutteli tämän kokemuksen kautta erittäin paljon. - Ihminen muuttuu katselemalla!

4. Vuonna 1977 asuimme Annen kanssa Heinolassa. Toukokuussa lähdimme vihille Kajaaniin, junalla. Lahden rautatieasemalle tultuamme, lähdin ostamaan matkaevääksemme banaaneja. Jouduin menemään aika kauaksi rautatieasemalta, ennen kuin löysin "banaanikaupan". Aika kului yllättävän nopeasti ja minulle tuli hoppu, etten myöhästyisi junasta. Anne oli jo siirtynyt asemalta junaan ja ihmetteli, että minne hänen sulhasensa oli juuttunut. Onneksi hän oli kertonut junan konduktöörille, että yksi matkustaja vielä puuttui, muuten juna olisi jo jättänyt asemalaiturin ja minut, banaanipusseineen, pulaan. Juna teki lähtöään, liikkuikin jo hitaasti, ja minä juoksin asemalaiturilla, niin kovaa vauhtia kuin pääsin, banaanipussi kädessäni heiluen. Tilanne oli erittäin koominen. Se oli kuin pätkä elokuvasta: "Pulmat".
Tämä oli sellainen "pulmia" edeltänyt "hää-spurtti" -kohtaus, josta on riittänyt huvia pitkäksi aikaa. - Minulle tuli kiire naimisiin!

5. Kaikkiin urheilulajeihin liittyy monia vaaroja. Muistan erään tilanteen kansakoulun alaluokan ajoilta, kun löin vahingossa pesäpallomailalla kovan iskun suoraan syöttäjän käteen. Voi, sitä huutoa ja parkua, mikä siitä seurasi! Vieläkin tuntuu pahalta, aina kun tätä kokemusta ajattelen. Olisi mielenkiintoista tietää, että muistaakohan koulukaverini kyseisen tapauksen? Toivottavasti ei kuitenkaan millään pahalla! En muista, osasinko pyytää silloin lapsena edes anteeksi aiheuttamaani kipua ja tuskaa? Ellen, niin pyydän anteeksi nyt! Olen todella pahoillani sattuneesta vahingosta!

6. - Laitetaan seipäiltä vielä nämä heinät, niin saadaan pelto tyhjäksi kerralla, ajatteli Viljo, ja ojensi viimeisiä kahisevia heinähangollisia kuorman polkijalle, joka tällä kerralla olin minä. Tavallisesti heinäkuorma sidottiin köydellä. Toisinaan tyhjät heinäseipäät työnnettiin kuorman päältä heinien sisään pitämään kuormaa paremmin kasassa. Tuulisella ilmalla seipäistä oli varmaan apua, etteivät heinät lennelleet pitkin tien sivuja. En muista, oliko köyttä tarpeeksi tätä ylisuurta kuormaa varten ja laitettiinko seipäitä kuorman tueksi vähän vai paljon? Kovan urakan jälkeen oli mukava istahtaa tai käydä makaamaan kuorman päälle. Suurensuuren heinälastin tähden Viljon traktori kulki tavallista hitaampaa vauhtia. Tasaisella pelto-osuudella matkanteko sujui ihan hyvin. Sitten, pellolta metsätielle noustessa, kuorma alkoi uhkaavasti kallistua. Tunsin oloni hetken hyvin turvattomaksi, kun lähdin luisumaan korkealta kuorman päältä heinien mukana maata kohden. Onneksi en jäänyt heinävyöryn alle ja onneksi heinäseiväs ei seivästänyt minua hengiltä. Muistan hätääntyneen Viljon tulevan kiireesti katsomaan, miten selvisin vaarallisesta ja pahasta tilanteesta. Selvisin säikähdyksellä! Oikeastaan heinäkuorman päältä putoaminen olikin aika hauska kokemus. Se muistutti liukumäkikokemusta. Ajattelen näin jälkikäteen, että kyllä siinä tilanteessa oli enkelit mukana varjelemassa. Kiitos siitä, Jumalalle!

7. Minulla oli pienestä koulupojasta asti tapana rukoilla iltarukous peiton alla salaa muilta ihmisiltä. Muistan, että rukoukseeni sisältyi aina kaksi minulle tärkeää asiaa, jotka puhuin Jumalalle:
1. Auta, ettei kukaan kiusaisi minua!
2. Auta, etten jäisi koskaan luokalle!
Kiitos Herralle, Hän kuuli rukoukseni! Minusta ei tullut koulukiusattua, enkä ole jäänyt koskaan luokalle. Koulukiusatulla tarkoitan jatkuvaa kiusatuksi tulemista. Pientä kiusaamista joutuvat varmasti kaikki kokemaan, mutta se ei jätä, ainakaan suuria, traumoja.

8. Isäni vei minut erään kerran vaatekauppaan ja sanoi, että voisin ostaa itselleni uudet housut. Olin silloin, ehkä vähän alle, 20-vuotias. Olimme, muistini mukaan, Porissa. Tämä kokemus on ollut minulle ilmeisesti tärkeä, koska se on jäänyt mieleeni. Sovitin erilaisia housuja ja päädyin lopulta suoriin housuihin. Housujen väri sai isäni ilmeen hämmästyneen näköiseksi. Hän kysyi, että onko nuo sopivan väriset housut minun mielestäni? Annoin myöntävän vastauksen. Housujen erikoista väriä ei sen jälkeen enää kommentoitu. Isä maksoi ostoksen ja minä olin tyytyväinen ja iloinen lahjasta, jonka yllättäen sain. Nyt en kyllä laittaisi tuon värisiä housuja jalkaani. Housut olivat nimittäin kirkkaan siniset. Sininen väri on kyllä lempivärini, mutta suorien housujen värinä aika outo, vai mitä mieltä sinä olet?
Pidin näitä housuja monta vuotta "ykkösinä". Ostin myöhemmin ruskean vakosamettisen pikkutakin ja vihreäkuvioisen solmion ja tässä asussa osallistuin Wienissä pidettyyn Adventtikirkon pääkonferenssin yleiskokoukseen vuonna 1975. Eipä isäni osannut arvata, että kuinka tärkeään tilaisuuteen hän minut vaatetti. Isän lahjapuvussa me astumme kerran, vielä suurempaan juhlaan, taivaassa.

Haaste!
Nyt olen vastannut Ailan haasteeseen, ainakin jollakin tavalla. Aila kirjoitti blogillaan, että haastetut voisivat sitten vuorostaan haastaa muita kirjoittamaan samalla tavalla omilla blogeillaan. Muutan haastetta vähän toisenlaiseksi. Haastan sisarukseni ja muut sukulaiseni kirjoittamaan tämän kirjoituksen kommentteihin, joko omista kokemuksistaan tai lapsuuskotiimme liittyvistä asioita tai vaikkapa minusta, kun olin pieni poika tai jo nuoreksi varttunut. Koulukaverieni kirjoitukset olisivat myös iloisia yllätyksiä!