"Jos ajattelisimme Jeesusta useammin ja puhuisimme hänestä itsemme sijasta, tuntisimme hänen läsnäolonsa. Jumala pysyisi alati mielessämme, jos vain ajattelisimme häntä aina, kun saamme jonkin todisteen hänen huolenpidostaan. Meille olisi ilo puhua hänestä ja ylistää häntä.
Me ajattelemme ajallisia asioita, koska ne kiinnostavat meitä. Me puhumme ystävistämme, koska rakastamme heitä. Ilomme ja surumme yhdistävät meitä heihin. Meillä on kuitenkin paljon suurempi syy rakastaa Jumalaa kuin maallisia ystäviämme. Maailman luonnollisin asia olisi, että pitäisimme Jumalan ensimmäisellä sijalla ajatuksissamme ja puhuisimme hänen hyvyydestään ja voimastaan. Tarkoitus ei ole, että hänen suurenmoiset lahjansa valtaavat ajatuksemme ja saavat rakkautemme siinä määrin, ettei meillä ole mitään annettavaa hänelle. Niiden tarkoitus on muistuttaa meitä hänestä jatkuvasti ja sitoa meidät hyväntekijäämme rakkauden ja kiitollisuuden sitein.
Ajatuksemme viipyvät liian paljon elämän vaikeuksissa. Nostakaamme katseemme avoimeen oveen taivaan pyhäkössä, jossa Jumalan kirkkauden valo säteilee Kristuksen kasvoissa, joka "pystyy nyt ja aina pelastamaan ne, jotka hänen välityksellään lähestyvät Jumalaa". (Hepr. 7:25.)
Meidän tulee ylistää Jumalaa enemmän. "Kiittäkööt he Herraa hänen hyvyydestään, ylistäkööt ihmeellisiä tekoja, jotka hän on ihmisille tehnyt!" (Ps. 107:8.) Meidän hartaushetkemme eivät saisi olla pelkkää pyytämistä ja saamista. Älkäämme ajatelko vain tarpeitamme, vaan myös siunauksia, joita olemme saaneet. Emme voi koskaan rukoilla liikaa. Myös kiitollisuudenosoituksissa olemme aivan liian säästeliäitä. Vastaanotamme jatkuvasti siunauksia Jumalalta, mutta kuinka vähän imaisemmekaan kiitollisuutta ja kuinka vähän ylistämme häntä siitä, mitä hän on tehnyt."
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti