3. osa
"Kauhun lamaannuttamana hän kuuli Markin vastauksen: "Kalkkarokäärme puri minua." Debbie ryntäsi olohuoneeseen juuri kun Mark kaatui lattialle. Hän veti pois kenkää Markin jalasta Buddyn rientäessä hakemaan isää apuun. Debbie huomasi jalan jo turvonneen ja muuttuneen sinipunaiseksi ja tunsi saman myskinhajun, joka oli tuntunut heidän lemmikkieläintensä saatua pureman. Totta se oli, käärme oli purrut Markia. Eikä kyseessä ollut mikään pintahaava. Debbie alkoi vapista. Kun puhelinta ei ollut, heidän pitäisi itse kiidättää Mark autolla lähimmälle päivystyspoliklinikalle runsaan kymmenen kilometrin päähän. Ehtisivätkö he ajoissa? "Ei minun lastani, Jumala", hän rukoili. "Ei Markia."
Hänen miehensä Bobby pyyhälsi paikalle ja nosti pojan syliinsä, he juoksivat kuorma-autolleen ja kiisivät valtatietä pitkin. Markilla oli jo kouristuksia ja hänen hengityksensä heikkeni. Ainoa asia, mitä Debbie saattoi tehdä auton tukalassa äänettömyydessä, oli rukoilla.
Heidän lähestyessään päivystyspoliklinikkaa konepellin alta alkoi tulvia höyryä. Jäähdytin kiehui! "Mitä me teemme, jos moottori pysähtyy?" Debbie kysyi pakokauhun vallassa, mutta jo liian myöhään. Bobby jarrutti edellä olevan auton vuoksi ja moottori sammui. Durrancet jäivät liikenteen keskelle, mutta vaikka Bobby hyppäsi autosta ja yritti huitoa ajajia pysähtymään, kaikki vain jatkoivat matkaansa."
Kertomus jatkuu ...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti