Iltalenkkini sai yllättävän käänteen!

Tein tänään 10 km:n kävelylenkin. Poikkesin puolessavälin lenkkiäni toimistolleni etsimään erästä kirjettä, jota en kuiteenkaan löytänyt. Minulla on ainakin kolme isoa mappia, joihin olen tallettanut henkilökohtaisia kirjeitä. Kirjeissä on paljon mielenkiintoista historiaa sellaisilta ihmisiltä, jotka ovat kuolleet kauan sitten. Yksi vaikuttavimmista kirjeistä, joka tuli käsiini, oli tohtori Paavo Hirvikallion kirje Helsingistä. En nyt käy tarkemmin kuvaamaan kirjeiden sanomaa, vaan siiryn toiseen tarinaan, joka syntyi toimistosta lähdön jälkeen.

Astuessani ulko-ovesta, ajattelin viime päivien runsaita lumisateita. Ulkona oli pimeää, mutta ei kovin kylmää. Jonkin matkaa käveltyäni kuulin takaani voihkivan tapaisen äänen. Katsoin taakseni ja ymmärsin, että tuo huuto oli tarkoitettu minulle. Totesin, että humalainen mustiin pukeutunut mies istui kivisellä kylmällä rapulla pidellen käsissään kahta kainalosauvaa. Muistin heti 31-vuotiaan sosiaalityöntekijä Julio Diazin kertomuksen fb:sta. Tämä kertomus antoi minulle rohkeutta ottaa askeleita tuntematonta ja vähän pelottavaakin miestä kohden. Tuli mieleeni, että tuo mies voisi vaikka huitaista noilla kainalosauvoilla minut tainnoksiin ja yrittää ryöstää minut. Jos näin olisi käynyt, niin olisin ollut huono saalis, koska minulla ei ollut lompakkoa mukana.

Saavuttuani miehen luo kuulin hänen sanovan, ettei hän pääse tästä mihinkään. Kysyin häneltä, että mihin hänen pitäisi päästä? Sairaalaan, hän vastasi. Nostin hänet ylös ja otin hänet kainalooni ja lähdin viemään häntä sairaalaa kohden. Puhuin miehelle ystävällisellä ja lempeällä äänellä. Hän kiitti minua siitä, että pelastin hänet. Kerroin hänelle Jumalasta, joka voi pelastaa ihmisen. Mies kertoi tarinaansa ja minä kuuntelin häntä kiinnostuneena. Hän kertoi suvustaan ja elämästään ja purki pahaa oloaan. Yritin kaiken aikaa rohkaista ja kannustaa häntä. Hän sanoi minulle, ettei minun tarvinnut pelätä häntä. Hän ei tulisi tekemään minulle pahaa. Tämä tieto antoi minulle turvallisemman olon. Kerroin hänelle avoimesti taustaani. Hän ihmetteli, että oli pastorin kanalossa.

Hän sanoi antautuvansa kuljetettavakseni sinne, minne veisin hänet. Ymmärsin tästä ajatuksesta, ettei hänellä ollut tietoa siitä, missäpäin saarala oli. Nyt ymmärsin paremmin hänen sanansa, että pelastin hänet. Matka eteni hitaasti, joten meillä oli mahdollisuus kommunikoida toistemme kanssa ihan mukavasti. Minun tuli miestä sääli, koska hänellä tuntui olevan paljon ongelmia. Lupasin rukoilla hänen puolestaan. Päästyämme sairaalaan hän kiitti minua moneen kertaan ja vakuutti, että tulemme vielä näkemään toisemme. Lopuksi hän sanoi minulle, että hän antaa minulle tuhat aplodia. Tuntemattoman apua saaneen ja apua tarvitsevan miehen tuhannen aplodin saattelemana lähdin iloisella mielellä jatkamaan iltalenkkiäni. Ajattelin, etten ole koskaan saanut noin erikoisia ja mieltä ilahduttavia kiitoksia palveluksistani!

Katuvalot heittivät mustia alastomia koivun varjoja lumiselle jalkakäytävälle saaden maiseman näyttämään erikoiselta. Kirkkaat tähdet tuikkivat iloisesti yötaivaalla ja pienillä pivillä näytti olevan kiire poistua taivaan näyttämöltä! Siinä kävellessäni rukoilin, että kohtaamani mies saisi edelleen tarvitsemaansa apua ja lämpimän yösijan häntä ymmärtävien hoitajien toimesta. Toivoisin, että tekin muistaisitte tätä tuntematonta miestä iltarukouksissanne! Siunausta yölevollenne!

PS. Tänään tulee kuluneeksi kolme vuotta siitä, kun taivaalta tipahti tuohi autoni sivupeiliin. Muistathan tämän kertomuksen? Ellet, niin voit lukea tuon tarinan blogiltani tai tulla katsomaan sitä Karpalon seinällä olevasta taulusta.