Ihmisen syntyminen ja kuoleminen ovat suuria tapahtumia. Ne ovat Jumalan kädessä. Molemmat tapahtumat kokoavat läheiset yhteen. Yhteydessä koetaan ilo ja suru. Jaettu ilo kaksinkertaistuu ja jaettu suru puolittuu.
Ensimmäinen ääni, jota vanhemmat odottavat syntyneeltä vauvalta on itku. Ensimmäinen lapsen parkaisu on elämän merkki, joka saa äidin ja isän iloitsemaan elämän ihmeestä ja Jumalan lahjasta. Kun elämän lanka katkeaa ja poisnukkuneen äänet vaikenevat ja hän siirtyy tästä ajasta ikuisuuteen, läheisten silmistä vuotavat kyyneleet ilmaisevat surua ja kaipausta Jumalan lahjan poisottamisesta.
Lapsen sytyminen herättää ajatukset lapsen tulevaisuudesta. "Mikähän tästä lapsesta tulee"? - on kysymys, jota ajatellaan ja kysytään myös ääneen. Hautajaisissa tähän kysymykseen saadaan läheisiltä osittainen vastaus. Muistopuheissa tulee esille poisnukkuneen elämän historia. Hänen luonteensa ja saavutuksensa. Lopullinen vastaus ko. kysymykseen saadaan kuitenkin vasta taivaassa ja uudessa maassa.
Tässä ajassa jää sydämeemme paljon arvoituksia, joita emme pysty ratkaisemaan.
"Mitä silmä ei ole nähnyt eikä korva kuullut, mikä ei ole ihmisen sydämeen noussut, minkä Jumala on valmistanut niille, jotka häntä rakastavat". (1. Kor. 2:9.)
"Vasta iäisyydessä nähdään, miten ihana on jälleen Jumalan kuvaksi palautetun ihmisen osa." (2. A ja O s. 190, E.G.W.)
Nämä ajatukset nousivat tänä aamuna mieleeni, kun kävin eilen Kempeleessä siunaamassa 88-vuotiaana nukkuneen seurakuntamme sisaren haudan lepoon.
Kiitos läheisille, omaisille ja ystäville lämminhenkisestä ja mieleenpainuvasta siunaus- ja muistotilaisuudesta. Kyynelistänne heijastui rakkaus ja syvä kaipaus läheistänne kohtaan.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti