Lähetyskertomus Pohjois-Amerikasta

Epätoivo vaihtuu toivoksi, osa 1.
"Nimeni on Jesse ja olin vasta näljävuotias, kun äitini kuoli. Olin liian pieni ymmärtääkseni, mitä se tarkoitti, mutta sen tiesin, ettei kaikki ollut hyvin. Lapsuuteni oli onneton. Vaikka miten yritin, isä ei ollut minuun tyytyväinen. Kun olin yhdeksänvuotias, lähdin kotoa ja asuin ystävien ja sukulaisteni luona ja sitten useissa sijaiskodeissa.
Teini-iässä asuin kolme vuotta poikakodissa. Sinä aikana tapasin hyvin pitkän pojan, joka oli hyvä koripalloilija. Aloimme jutella, ja kun hän kuuli nimeni, hän hämmästyi. Sitten hän kertoi olevansa serkkuni.
"Sinun äitisi oli minun isäni sisar", hän sanoi. Sitä oli vaikea uskoa. En ollut koskaan kuullut mitään äitini suvusta.
Serkkuni vei minut kotiinsa tapaamaan perhettään. Talo täyttyi sukulaisista, jotka halusivat nähdä minut. Kuulin myös, että isäni pahoinpiteli äitiäni, ja sen seurauksena tämä kuoli.
Sain muuttaa asumaan enoni luo. Kävin joskus isäni kodissa tapaamassa nuorempaa veljeäni ja sisartani. Kerran lähestyessäni taloa näin isän pahoinpitelevän, veljeäni. Kun juoksin estämään häntä, hän kävi minun kimppuuni.
Vihani isää kohtaan kasvoi. Kukaan perheen ulkopuolinen ei tiennyt, millainen hän oli kotona. Ihmiset pitivät hänestä, ja hän nautti kunnioitusta Guamissa.
En halunnut olla kenestäkään riippuvainen. Rahoitin työnteolla koulunkäyntini ja ostin itse vaatteeni. Koulun jälkeen liityin ilmavoimiin päästäkseni pois saarelta. Kahden vuoden kuluttua siirryin merivoimiin. Minusta tuli kersantti.
Menin naimisiin, ja saimme kolme lasta. Jouduin olemaan työni vuoksi paljon pois kotoa, ja lopulta erosimme. Jälleen olin ilman perhettä ja aivan yksin.

Tyytymätön
Vaikka menestyin urallani merivoimissa, olin silti tyytymätön. Millään ei ollut enää väliä, ja ajattelin, ettei elämä ollut elämisen arvoista. Otin kiväärini ja menin rannalle päättämään päiväni.
Kahlasin eräälle kivelle ja istahdin sille. Ajattelin epäonnistunutta elämääni. Olin istunut siinä tovin, kun poliisi lähestyi minua. Hän tajusi aikeeni ja alkoi kahlata minua kohti. Kohotin kiväärini ja varoitin häntä tulemasta.
Poliisi perääntyi. Pian merivoimien tukikohdasta tuli kenraali, joka käski minua laskemasta aseen. Kieltäydyin. Sitten tuli isäni. Kun näin hänen kävelevän lähemmäs, työnsin kiväärin piipun suuhuni ja vedin liipaisimesta. Kuului räjähdys, ja putosin kiveltä taaksepäin.
Ympärillä olleet ihmiset ryntäsivät vetämään minut ylös vedestä. Olin hengissä. He tutkivat aseeni ja huomasivat, että luoti oli juuttunut piipun puoliväliin.
Kun isäni näki, mitä tapahtui, hän käveli pois.
Tapauksen jälkeen minut erotettiin merivoimista. Nyt minulla ei todellakaan ollut enää mitään, ei työtä, ei perhettä, ja vihasin isääni.
Elämäni oli pyöreä nolla."

Kertomus jatkuu ...