"Kului puolisen tuntia. Kaikkialla oli hiljaista. "Mennään vielä katsomaan miten potilas voi", sanoin ja avasin oven.
Minua kohtasi hämmästyttävä näky. Mies istui pystyssä sängyssään. Nauraen hän huusi meille: "Pahin on ohi, voin jo paremmin!" Itkien ja nauraen hänen vaimonsa heittäytyi hänen kaulaansa.
Se oli ällistyttävää. Mutta miksi niin ei voisi tapahtua? Joukossamme on monia sellaisia, joiden kohdalla lääkärit ovat joskus jo luopuneet toivosta. Pian näiden kahden ilo tarttui minuunkin. En voinut muuta kuin yhtyä siihen. Tarutuin potilasta kädestä: "Kuinka onnellinen olenkaan, että saan olla mukana kokemassa tätä."
Tilanteen äkillinen muutos kosketti minua syvästi.
Minun oli pakko sanoa vielä muutama sana: "Hyvä mies, kun seisoitte ikuisuuden porteilla, tuli Herra Jeesus teidän tykönne täynnä armoa. Älkää nyt enää päästäkö Hänestä irti!"
Yhtäkkiä miehen kasvoilla näkyi kammottava virnistys - se oli kuin liekinhohde helvetistä. Pilkallisesti hymyillen hän sanoi: "Enhän minä tuollaista enää tarvitse. Minähän elän taas!"
Järkyttyneenä kuuntelin tätä uskomatonta puhetta. Sanat juuttuivat kurkkuuni. Ja siinä vielä seistessäni tavoitteli potilas äkkiä sydäntään - ja vajosi hitaasti sänkyynsä. Hän oli kuollut.
Minä pakenin yöhön ..." Vakava kertomus päättyy tähän.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti